sunnuntai 25.6
automatka Saarikylistä Helsinkiin isolle kirkolle
Suomalainen paluuliikenne moottoritiellä toisena Juhannuspäivänä vetää leppoisasti. Cumuluspilviä miltei helteisen ilman kruunuina. De la Soul autostereoissa. Eppu ja Miia palaavat kotiin kuumassa Toyotassa. Väinölinna-tuuliviiri rauhaton mun sydämeni on. Jalat, nivuset hellinä eilisestä jalkapallopelistä. Näin aamulla unta Hitleristä historianopettajana ja unelmien soluasunnosta, johon pesiytyi jättiläismuukalainen. Unen jälkeen aamusaunan kautta pulahdus ihanan viileään järveen. Nyt pukkaa jo uutta hikeä. Perheet palailevat mökeiltään Potterit takaikkunoilla. Festaripeikot tasoittelevat P-paikoilla. Kellään ei tunnu olevan kiire.
Saan tämän kyydin Helsingin kauppatorille, josta mainoksen mukaan "jatkuu tie maailmalle". Mukanani on kaksi kitaraa, reppu vaatteita ja olkalaukku täynnä muistiinpanovälineitä ja Chrisse Johanssonin tuottamia vinyyleitä. Opiskelen käyttämään digikameraa. Otan kuvia pilvistä ja mainostauluista. Matka käy nopeasti. Kauppatorilta astun Suomenlinnan lauttaan, ja perillä kirjaudun Viaporin Visiitti-hostelliin. Jätän tavarani kerrossängyn alle ja lähden iltakävelylle mantereen puolelle.
Helsingin ilta on kuuma, mutta ihanan tuulinen. Se saa lehmuksien alla finnish-restaurant Savotan sisäpihalla Tuomiokirkkoa vastapäätä. Hyvä olla päivän ajoissa ennen huomista työnalkua. Huomenna saapuu Wessman basson kanssa ja Hokka syntikoineen. Mikko Poikolainen äänittää Seawolfin isossa yksikössä. En oikein tiedä mitä tässä tarvitsisi vielä tehdä tänään, muuta kuin relata. En jaksa käydä demoja enää läpi. Äänitin Porissa Elon autotallissa pari viikkoa sitten jokaisesta levylle tulevasta biisistä demot, joissa tempot ja sävellajit ovat harkittu uusiksi. Jonkinlainen viikkolista, eli lukujärjestys pitäisi kai tehdä päivien etenemisestä.
Suomenlinnan lautalla tulee Juhamatti-olo ruotsinlaivoista ja siniristilipuista. Tämä on vallan sinivalkoinen trippi Chrisse Johanssonin ja Raul Reimanin sielunmaisemaan 2000-luvulla. "Siks oon mä suruinen" laulaa Olavi Virta. Helsinki tuoksuu merelle, euroopalle.
sunnuntai 2.7.
sadepäivä Porissa kotosalla
Iso ja voimakas viikko on kulunut sessioiden alusta. Voi pojat! mikä mahtavuuden maksimaalisuus! Nauhalle on tarttunut neljäntoista biisin pohjat, eli rummut, bassot, sähkökitarat, kosketinsoittimet, sekä suhteellisen hyvät demolaulut. Siis kaikki nämä viiden leppoisan äänityspäivän aikana. Lauantain ja tämän päivän otan rennosti kotona Porin kauniissa kesäkaupungissa. Huomenna jatkuu Merisuden tunnelmat. Yritän nyt lyhyesti kerrata joitain kohtia menneestä viikosta...
Wessmanin kanssa olimme ennen tätä sessiota sellaisia muusikkohyvänpäiväntuttuja, mutta nämä muutama päivä lähensi meitä kovin. Komppiryhmämme toimi alusta alkaen kuin junan vessa, tai tynnyrillinen apinoita. Hokan kanssa olen tietty soittanut vaikka kuinka kauan monenmoisissa tansseissa, mutta kyllä täytyy sanoa, etten näin helpolla ja luontevalla tyylillä koskaan aiemmin. Soitan itse rummut tällä levyllä, itseasiassa ensimmäistä kertaa omalla levyllä sitten Raastinlaulujen (1996).
Soittajat tälle levylle olen valinnut yksinkertaisella periaatteella: Halusin parhaat mahdolliset muusikot, samalla ammattimaiset, mutta kuitenkin tuoreet ja omintakeiset. 70-luvun iskelmälevyt toteutettiin aina isoilla studio-orkestereilla, joiden muusikot yleensä olivat vakioporukkaa, vain laulaja vaihtui. Nyt muodostimme 2000-luvun version tästä. Sillä erotuksella että paikalla on enimmiltään vain kolme soittajaa yhtäaikaa. Ajan henkeenkin jo kuuluu yksilökeskeisyys sen verran, että luontevinta oli ottaa yksi soittaja kerrallaan käsittelyyn. Mielestäni tämä on jopa parempi tapa saada persoonallisia tulkintoja nauhalle. Jokaiseen instrumenttiin on näin mahdollisuus keskittyä hartaammin.
Ensimmäisen päivän ensimmäiset kuusi-seitsemän tuntia pystytimme rumpuja ja haimme oikeat äänenvärit ja kuunteluolosuhteet. Aluksi olin hyvin skeptinen koko hommasta ja koko levy tuntui ekat kaksi päivää täysin absurdilta huuhaalta. Olen unelmoinut varmaan neljä vuotta tällaisen coveralbuminteosta ja sitten kun sitä aletaan tekemään se kuulostaakin ihan pöljältä. No, usko ei sinänsä loppunut missään vaiheessa, vaikka myönnän, että hirvitti aikalailla. Miltei kaikkiin biiseihin äänitettiin samaan aikaan rummut, basso ja kosketinsoitinkomppi. Toisen päivän puolessa välissä huomasimme yhtäkkiä, että nauhalla oli jo yli puolet biiseistä ja tilanne alkoi rentoutumaan. Se oli "Kesän lapsi", joka saapui pelastamaan koko levyn idean. Otin biisin mukaan listalle ihan viimeisenä pari viikkoa sitten, kun keksin ettei se olekaan täysin kulunut huumoripala, vaikka JeanS. onkin kovasti sitä koittanut raiskata. Versioimme tätä Katri Helenan "Lady Love"-albumin päättävää raitaa vuodelta ´77 groovella timangisoundilla.
Koko session perustana on ollut kokoamani referenssi-cdr, jolle äänitin alkuperäisesitykset hieman liian hitaasti pyörittävältä vinyylisoittimeltani. Tempoja ja sävellajeja on monin paikoin hidastettu ja madallettu alkuperäisistä , ja sitä kautta uskoisin, että levyn idea tulee kantamaan. Vaikkakin se on suorastaan varastettua ja kopioitua, on se silti tuoreempi kuin uskoisi. Tämä on puoliksi tribuutti maailman parhaalle musiikille ja puoliksi henkilökohtainen tunnelmien päivitys viimeisen vuoden tapahtumista. Näitä Juhamatin ja Katri Helenan biisejä olen esittänyt soolokeikoilla todella paljon viime aikoina. Sanoitukset merkitsevät minulle eniten näissä kappaleissa. Musiikillisesti tästä tulee ihan superfunk-levy! Okei, Gainsbourgin vaikutus on nyt pinnassa enemmän kuin koskaan, mutta kun se vaan toimii, niin ei mahda mitään.
sunnuntai 6.8.
Pori, kotimökki
Äänitykset kestivät kaikkiaan 14 päivää aikavälillä 26.6.-14.7. Siinä välissä oli joku päivä vapaata, mutta periaatteessa hyvin tiiviisti mentiin musiikkia nauhalle. "Chrisse Forever"-bandin ydinryhmä on siis: Jaan Wessman - basso, Tuomo Hokka - kosketinsoittimet, ja minä - rummut. Tällä porukalla rakensimme ensimmäiset neljä päivää luurankoa levyn neljääntoista biisiin ja iltaisin suuntasimme mantereen himinöihin. Olen vieläkin ihmeissäni siitä, miten helposti ja nopeasti kaikki sujui. No, onhan siellä tietty aika tuttuja kappaleita näille konkareille, mutta silti!
Hokan Tupilla on sellainen italialainen syntikka, Sultan tai Ketron. Se osoittautui ihan killeriksi, mitä tulee näihin retroilusoundeihin. Se on Tuomon luottopeli oli kyse sitten vaikka Marionin, Taavitsaisen, Lavenin, Matti Eskon tai Solistiyhtye Suomen keikasta.
Toinen viikko toi mukanaan yhtyetoverini Risto Ylihärsilän päivittämään syntetisaattoriosuuksia. Riston kanssa ollaan tässä pitkin kesää soitettu Risto-yhtyeen The Festarikesän keikkoja. Hän on ymmärrykseni mukaan aikamme eniten kehillä ja asioista perillä oleva muusikko/visionääri. Olen hyvin ylpeä saadessani soittaa yhtyeessään rumpuja. Riston juuri valmistunut toinen pitkäsoitto (Aurinko, aurinko, plaa plaa plaa) on aikojemme hurjin punklevy.
Hei! -albumin (...niin se on muuten levyn nimi) intro ja outro ovat pitkälti Ylihärsilän avaruusäänien varassa leijuvaa massaa, jotka sukivat muutoin kovin perintekkäästä iskelmälevystä astetta floydimman teema-albumin.
Äänittäjä Mikko Poikolainen on alusta saakka toiminut pomona tilanteessa kuin tilanteessa. Itse toimin tämän levyn taiteellisena tuottajana, mutta Mikon osuutta koko homman toimimiseen ei voi olla hehkuttamatta. Mikko on best! Mää siinä tarkkaamon sohvalla aina pidätellen kyyneleitä kuuntelin muusikoiden tulkintoja, kun Mikko skarppina piti huolen täydellisestä soundista...
Kitaravirtuoosi Marzi Nyman saapui sessioihin kolmantena päivänä. Se oli valoisa hetki. Luurankoversiomme saivat hetkessä täyteläisen groovelihan ympärilleen. Marzia en varsinaisesti ole tuntenut aiemmin, mitä nyt jossain backstagella joskus törmännyt. Jännitin aikalailla ehtiikö Nyman ollenkaan mukaan, kun äijää ei saanut kiinni millään pariin kuukauteen. Hän oli omien sanojensa mukaan ollut ns. radioskutsissa cowboysien kanssa. Marzi soittaa kaikki sähkökitarat levyllä, sekä Avaruuslaiva 109:n flamencokitarat. Sittenpähän kuulette. Ei taida olla toista yhtä kovaa tyyppiä...
Yritin läpsytellä studion nurkasta löytyneitä lelugongarumpuja pariin kappaleeseen, mutta ei se oikein luonnistunut. Mikko sanoi: Täytyy kysyä Zarkusta. Niinpä tämä kiireinen taikuri saatiin omien gongien kanssa taksiin ja pariksi tunniksi studiolle. Vaikka rumpali olenkin ja nähnyt ja kuullut monia lyöjiä, niin nyt tuli paikalle todellinen The Master of Percussions. Zarkus Poussa söi jäätelön ja viritti gongat oikeisiin sävellajeihin ja sieltä alkoi kuulua... En ole aiemmin tavannut ketään, joka elää niin täydellisesti rytmiä kuin taikuri Z.P. Taas niitä kyynelhetkiä!
Jousiryhmä Vibrat, eli Laura Jaatinen, Pike Kontkanen ja Jarno Laaksonen hoitavat levyn vaativat jousiosuudet. Ryhmän jäsenet ovat soittaneet mm. viimeisimmillä Yö-yhtyeen timanttilevyillä ja megakiertueilla. He ovat kaikki pitkän linjan muusikoita kaikilla tyylialueilla. Koin aluksi aikamoista ressiä viulusovituksista ja niiden nuotille kirjoittamisesta. En tiedä olisinko pystynyt koskaan kirjoittamaan kunnollisia arreja aikataulun puitteissa tai muutenkaan. Täysin yllättäen takavasemmalta työhön tarjoutui alan ammattilainen Kyösti Haatanen, Savonlinnan oopperajuhlakuoron kapellimestari ja säveltäjä, joka oopperakiireiden keskellä bongaili alkuperäissovitukset referenssicd:ltä huimaa vauhtia parissa illassa. Sävellajien muutokset asettivat viulistit aikamoiselle koetukselle, mutta voi pojat! kun lopputulos toimii!! Viimeisen viuluraidan mentyä narulle avautui shampanjapullo helteisellä rannalla Suomenlinnan turistisessa heinäkuussa.
Lauluryhmä Rakkauden Äänet, eli Lauri Pulakka, Kaisa Saarikorpi ja Minna-Liisa Tammela ovat kaikki Sibeliusakatemian lauluopiskelijoita. Laurin tunnen muista yhteyksistä ja pyysin häntä hommaamaan kaksi parasta naista mukaan. Parhaat saatiinkin. Olin aikalailla ihmeissäni ja veti hiljaiseksi seurata näiden ammattilaisten työskentelyä. Kolmiäänistä mitä puhtainta ja tunteellisinta tulkintaa ever. Kaiken kukkuraksi Kaisa ja Minsku tuntevat Katri Helenan henk.koht. Maailma on niin pieni ja suuri! Mukana sessioissa kävi myös nuori Ida Saarikorpi. Harjoituksissa tarjoiltiin jäätelöä ja suklaakakkua.
Saksofonitaiteilija Jussi Kannaste oli Imatran Big Band-festivaaleilta saavuttuaan puttaamassa aamupäivän golfkentällä ennen saapumistaan studiolle. Tunnen Kannasteen Savonlinnan jazz-ympyröistä yli kymmenen vuoden takaa. Jussi jätti, ehkä jopa tiedostamatta, aikalailla ison merkin jälkipolville suomalaisen populaarimusiikin historiaan tulkitsemalla uusiksi yhden kansallislauluistamme "Katson autiota hiekkarantaa"-intron ja loppusoolot. Kenny G jäi ehdottomasti eri planeetalle. Tätä sinivalkoista sävelmää ei ole aiemmin pistetty uusiksi, ja vielä näin smoothisti ja motown-hengessä.
Kysyin taannoin Kannasteelta, kuka on tuntemansa paras huilisti, sellaisessa groove-jazz-samba-mielessä. Jussin vastaus oli empimättä Pope, eli Petri Puolitaival. Hän vaikuttaa mm. brasilialaista ja jazzia soittavassa Dalindeo-yhtyeessä. Olen itse opiskellut pikkupoikana huilun soittoa ja tajusin kyllä kuinka vaativaa soittoa näihin muutamaan biisiin (Rakkaus on hellyyttä, Palman mainingit, Pieni ja Lämpöinen) tarvitaan, mutta eipä siinä voinut taas kuin ihmetellä. Miehisyyden mitta on kyllä ehdottomasti poikkihuilun ansatsissa.
Viimeisenä ja arvokkaimpana vierailijana levylle saapui äänitysten vika päivänä isäni Markku Leinonen. "Etsin kunnes löydän sun"-kappaleen alkuperäisessä ranskalaisversiossa haikea ja erityisen korkea trumpetti leijuu mukaan laulun varsin lohduttoman imun taustalle. Markku Aron käännösversiossa tämä elementti on korvattu lattealla saksofonilla, joten mielestäni tämä kappale on kaivannut jo miltei 30 vuotta päivitystä suomenkielelle. Nyt se pesee Aron version mennen tullen.
Kiitos kaikille supermuusikoille yhteisistä hetkistä! Levyn äänitykset ovat nyt ohi ja miksaukset alkavat elokuun puolivälissä. Joudun vielä laulamaan muutaman biisin uusiksi, mutta muuten homma tuntuu olevan pulkassa. Jatkan tästä myöhemmin. Vielä on kesää jäljellä... |
